PARHAILLA IDEOILLA ON JOTAIN YHTEISTÄ

Monilla menestyssapluunoilla on yhteinen piirre: niiden keksijä on löytänyt ihmiskunnalle yhteisen piirteen tai ominaisuuden, tehnyt sen näkyväksi ja kaupallistanut oivalluksensa. Tässä muutama esimerkki.

Kirjailija Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja-konsepti on ollut menestystuote, josta on tehty kirjojen lisäksi myös elokuvia. ”Kyllä minä niin mieleni pahoitin” -lause naurattaa meitä, koska tunnistamme siinä oman sisäisen ongelmamme – johon tosin haemme ratkaisua itsemme ulkopuolelta syyttämällä harmituksestamme joko muita ihmisiä tai jotain ulkopuolellamme olevaa asiaa.

Pahoitamme mielemme, koska joku tai jokin ei toiminut niin kuin meidän mielestämme olisi pitänyt toimia.

Syytämme siis jotain ulkoista tekijää, vaikka juurisyy on meissä itsessämme oleva sisäinen ajattelutapa: suhtaudumme kaikkeen kohtaamaamme määritellen, miten asioiden tulisi olla. Ja jolleivat ne ole: pahoitamme itse oman mielemme, mutta siirrämme vastuun siitä muille.

Stoalaisfilosofi Epiktetos tarjosi tähän lääkettä jo ajat sitten: ”Vapauteen vie vain yksi tie: olla välittämättä siitä mikä ei ole vallassamme” ja ”Eivät asiat tee meitä onnettomiksi, vaan se mitä asioista ajattelemme.”

Mutta emme hevin halua muuttaa käsityksiämme ja ajatuksiamme. Arkielämän vinoutumien tutkija Marjaana Lindeman Helsingin Yliopistosta on todennut, että kun ihmisen vallitsevat käsitykset asetetaan kyseenalaisiksi, aivoissa aktivoituu sama alue kuin pahaa hajua haistaessa.

Kyrö päästää meidät helpommalla. Mielensäpahoittaja-konsepti tekee näkyväksi sen, miten yleinen tämä taipumus keskuudessamme on tarjoten samalla sofistikoituneen pakoreitin. Juuri tämä yleisyys tavallaan tekee huonosta tavastamme  ”sallitun” – ja huvittavan. Se päästää meidät pinteestä sen suhteen, että tapa pitäisi selättää. Ei tarvitse – kun sille voi nauraa.

HILLOAMISEN HUVI

Toinen esimerkki meille kaikille yhteisen ongelman hoksaamisesta on japanilaisen kolmekymppisen Marie Kondón kehittämä KonMari. Ajattelu, jossa ripustaudumme kiinni tavaroihin, on meille niin iso ongelma, että siitä lohkesi kokonainen liikeidea. KonMari on selviytymismetodi, jonka avulla voi yrittää vapautua taipumuksestaan hillota nurkissa vanhoja tavaroita.

Olisi kuitenkin virhe kuvitella, että kysymys on pelkistä tavaroista. Syvimmiltään KonMarissakin on kyseessä ulkokohtainen ratkaisuyritys ongelmaan, joka on sisäistä laatua. Pohjimmiltaanhan ei ole kysymys vain tavaroista luopumisesta, vaan omasta ajattelutavasta luopumisesta (eli taipumuksesta takertua tavaraan), ja se taas on paljon haastavampaa kuin kuskata tavaroita kierrätykseen tai roskislavalle.

Tavaroiden lajitteluun voi sitä paitsi pyytää muita avuksi, mutta omien ajatusten lajittelu kierrätykseen jää aina omaksi huoleksi.

Näin KonMarin tavoittama ongelma näkyy konkreettisesti ajatuksissamme: Miten luopua liian pieniksi käyneistä vaatteista (Jos sittenkin vielä laihdun!), kulahtaneista postikorteista (Tämän sain rakkaaltani!) tai vanhasta porakoneesta (Tätä voi vielä joskus tarvita!). Kiusaus takertua vanhaan käy monasti liian suureksi, ja pian tekeekin jo tavaroiden lajittelun sijaan mieli sulkea autotallin tai komeron ovi, ja lähteä tekemään jotain muuta hauskempaa.

Tutkimuksissa on havaittu, että päätöksenteko kuluttaa paljon energiaa. Se on raskasta aivoillemme, jotka muutenkin kuluttavat 20 % tarvitsemastamme energiasta.

Siksi ei olekaan mikään ihme, että ulkoiset ratkaisut sisäisiin ongelmiin miellyttävät meitä enemmän: nehän on paljon helpompi toteuttaa kuin sisäiset muutokset. KonMari tunnistaa tämän heikkoutemme ja pyrkii tarjoamaan siihen ratkaisun.

30 VUOTTA PERHE-ELÄMÄÄ

Amerikkalaisen keskivertoperheen arkea kuvaava Simpsonit on pyörinyt televisiossa käsittämättömän kauan: jo vuodesta 1989. Epäilen, että pohjimmaisena syynä suosioon on viisihenkisen perheen isä Homer Simpson. Nauramme Homerille vapautuneesti, sillä hän ei ole oikea isämme, aviomiehemme, veljemme, kaverimme, esimiehemme tai peilikuvamme, jolle olisi tietenkin sopimatonta nauraa, koska naurun kohde pahastuisi.

Lisäksi olisi noloa myöntää, että olemme jumiutuneet veljeilemään koti-Homerin kanssa – tai mikä pahinta: olemme sellainen itse.

Kuuluuko Homerille nauraessamme siis jokin pidätetty, mutta pinnan alla kupliva oivallus, joka kumpuaa siitä, että hämärästi tajuamme monen läheisemme tai itsemme ajautuvan kohti tuhoa käyttäytymisellä, jota kuitenkin pidämme normaalina ja tuiki tavallisena?

Läheinen syö tai juo epäterveellisesti. Ei harrasta liikuntaa. Käyttäytyy toksisella tavalla. Mutta mitään et sivusta lopulta mahda asialle, sillä muutoksesta jokainen päättää itse.

Mikä sisäinen ja ratkaisematon ristiriita.

Ja juuri tämän näyn Simpsonit ovat vanginneet: Homer makaa ylipainoisena sohvalla mussuttaen donitseja, juoden olutta ja tuijottaen televisiota. Nautiskelijana hän ei harrasta mitään, ei liiku, ei syö terveellisesti, eikä opiskele mitään. Homer vain ajautuu päivästä toiseen ilmaisten hanakasti mielipiteitään.

Ilman vastavoimaa koko sarja uppoaisi. Terävä-älyinen Lisa-tytär, hykertävästi kikattava Bart-poika, hellyttävä Maggie-vauva, velvollisuudentuntoinen Marge-äiti ja kiintiölemmikit Lumipallo II -kissa ja Pukin pikku apuri -koira toimivat vastapainona Homerille.

Simpsonit ovat turvallinen ympäristö kanavoida ulos omia tunteita nauramalla toisten tutunoloisille kohelluksille. Kas, muuallakin näin, ei vain meillä tai meidän suvussamme.

VAPAUDEN KAIPUU

Jos me aikuiset nauramme Simpsoneille, missä sitten piilee lasten henkinen hätäpoistumistie? Ruotsalaiskirjailija Astrid Lindgren tajusi, että lapset haluavat vapautua aikuisten komentelusta ja ylivallasta. Niinpä Peppi Pitkätossu elääkin yksin Huvikumpu-nimisessä talossaan yhdessä hevosen ja marakatin kanssa vapaana auktoriteeteista, ja samalla heidän rajoituksistaan ja ilottomuudestaan.

Peppi vetosi ainakin ennen kaltaisiini tyttöihin, jotka eivät koe omakseen valmiiksi käsikirjoitettua roolia siitä, millainen ”heikompi sukupuoli” on.

Peppi on mittatilaustyö niitä varten, jotka haluavat pikemminkin olla rohkeita ja itsenäisiä oman tiensä kulkijoita kuin samaistua vaaleanpunaiseen pukeutuvaan ja nukeilla leikkivään Annikaan tai hänen sovinnaiseen Tommi-veljeensä.

Myös pienille pojille on oma exitinsä. Monen velmuilevan vintiön on helppo pitää Astrid Lindgrenin Vaahteramäen Eemelistä, joka ei tee kolttosia, koska on ilkeä, vaan koska on vilkas, älykäs ja kekseliäs. Juuri tätä aikuiset eivät tietenkään ymmärrä.

Peppi ja Eemeli antavat lapsille henkisen pakotien: nämä roolimallit kun eivät suostu jäämään olosuhteiden tai mielivallan uhreiksi, vaan kulkevat rohkeasti omia polkujaan vapauteen.

Ja juuri vapauden tunne tai autonomia – eli kokemus siitä, että voi itse päättää elämästään – on tutkimusten mukaan merkittävä tekijä ihmisten hyvinvoinnin kannalta. Kirjailija osui oikeaan.

MITÄ OPIMME TÄSTÄ?

Ehkä voisimme oppia menestyssapluunoista ainakin sen, että jos viestinnässä ja johtajuudessa on aidosti kiinnostunut siitä, mitä ilmeisen alle kätkeytyy – ja malttaa pysähtyä sen ääreen ihmettelemään – voi syntyä oivalluksia, jotka vievät asioita eteenpäin paremmin kuin paraskaan strategia tai suunnitelma.

Parhaat ideat syntyvät ihmisyyden perusongelmien ja peruspiirteiden tunnistamisesta ja näkyväksi tekemisestä. Sillä sitä me todella  kaipaamme: samaistumispintoja. Ja hetken ollessa oikea: mahdollisuuden myös vaihtaa halutessamme suuntaa kohti parempaa.

Muutos taas tapahtuu oivallusten ja mindsetin muutoksen kautta. Kun uusi mindset syntyy, sitä seuraa pian itse muutoskin.

Kuva: Shutterstock