TEKISINKÖ AJATUKSELLISEN LOIKAN?

Ollessani ruokaostoksilla marketin vihannes- ja hedelmäosastolla yksi asia kiinnitti huomioni: se, miten salakavala normaali tapani on. 

Suurin osa meistä pakkaa hedelmät pieniin muovipusseihin – huolimatta siitä, miten paljon julkisuudessa on kerrottu mikromuovien vaarallisuudesta ja kertymisestä luontoon.

Hankin itsekin vihanneksille ja hedelmille kangaspusseja, mutta aluksi ne joko unohtuivat kotiin tai jäivät kaupassa ison ostoskassini pohjalle käyttämättöminä, kun vanhasta tottumuksesta käteni lähti kuin itsestään hapuilemaan kohti telineessä kätevästi tarjolla olevia muovipusseja.

TIETO ON VAIKEAA MUUTTAA TOIMINNAKSI

Neurologiset tutkimukset osoittavat, että ihminen on olento, jolla on kyllä hyvää tahtoa, mutta joka jumiutuu helposti tapoihinsa. Niin hyviin kuin huonoihinkin. Muutos vaatii toistoja ja sinnikkyyttä, koska tietyt tavat jäävät päälle. Iän myötä muutos tulee lisääntyvän vaikeutensa vuoksi yhä vähemmän houkuttelevaksi.

Joulun tienoilla huomasin, miten esimerkiksi ajatus joulukinkusta luopumisesta on monissa perheissä lähes pyhäinhäväistystä. Joulu ei yksinkertaisesti tule ilman kinkkua.

Juice Leskisen Sika-laulun sanat toki kirvoittavat meissä huvittuneisuutta, mutteivat saa omatuntoa kolkuttamaan. Eivät siitä huolimatta, miten suorasanaisesti Juice ilmaisee mielipiteensä: ”Ihminen on sitä mitä syö”.

Mutta onko ihminen mielipiteineen lopulta vain sitä, mitä jättää ajattelematta? Käsitys kinkun liittymisestä kiinteästi jouluun kun on pohjimmiltaan opittu mielleyhtymä, tapa ja rituaali – joka on synnyttänyt aikojen saatossa myös vahvan tunteen ja mielikuvan kinkun välttämättömästä liittymisestä jouluun.

Emme tule ajatelleeksi, että vaikkapa puolustaessamme joulukinkkua me pohjimmiltaan puolustamme omia tottumuksiamme.

Tottumukset ohjaavat toimimaan samoin päivästä, vuodesta – ja lopulta vuosikymmenestä – toiseen. Sama koskee lähes kaikkea. Myös niitä pieniä vihannesosaston muovipusseja. On vaikea käyttää paperi- tai kangaspusseja, kun on niin tottunut muovipusseihin ja niitä saa helpommin.

Niinpä käytämme muovipusseja juuri niin kauan kuin kauppias niitä meille jakaa. Ja hän taas jakaa niitä meille niin kauan kuin niitä haluamme.

Mitä tästä seuraa?

Se, että jonkun muun ilmeisesti olisi otettava vastuu ja tehtävä päätös muovipussien käytön lopettamisesta, jos muutosta halutaan. Me itse kun olemme luonnoltamme taipuvaisia toistamaan vanhoja tottumuksia ja keksimään tavallemme uskottavalta kuulostavat järkiperusteet: ”Minun muovipussini ovat mitätön osa tätä kokonaisongelmaa”.

AJATTELEMATTA JÄTTÄMINEN ON TAPAMME SELVIYTYÄ

Osasyy toimintaamme on se, että totuus voi olla liian kipeä tiedostettavaksi. Se voi tarkoittaa, että joudumme luopumaan jostain itsellemme tärkeästä – tai helposta. On ymmärrettävää, että se ei houkuta. Niinpä turvaudumme tuttuun selviytymisstrategiaan: saatamme saman päivän aikana kauhistella lehtikuvia lihantuotannossa kärsivistä eläimistä ja valita lihatiskistä kinkkua leivän päälle huomaamatta ristiriitaa. Saatamme käyttää muovikasseja, vaikka kankaisiakin olisi.

Totuus voi myös ovelasti piiloutua. Monet älylliset tulkinnat on marinoitu normaali-nimisellä kastikkeella: On normaalia, että pitkään naimisissa olleiden välit viilenevät. On normaalia ja perinteikästä, että jouluna syödään kinkkua. On normaalia ja hygieenistä, että vihannekset pakataan muoviin.

On normaalia, että normaaliksi nimetään asioita, jotka oikeasti ovat korjausta vaativia epäkohtia.

Ja kas, simsalabim: kun asia saa normaalin leiman, ei mitään korjattavaa enää ole.

Kuvat: Shutterstock