EMME NÄE TODELLISUUTTA, VAIKKA LUULEMMEKIN NÄKEVÄMME

Taiteilijat, tutkijat ja filosofit kysyvät: Luovatko ihmisaivot tietoisuuden vaiko eivät – ja näemmekö todellisuuden? 

Tätä aloin itsekin pohtia vuosia sitten, ja löysin pian kiehtovan johdatuksen aiheeseen: kognitiotieteen professori Donald Hoffmanin mukaan teemme alkeellisen virheen olettaessamme, että havaintomme ovat sama asia kuin todellisuus.

Tiedetään kyllä hyvin, että aivotoiminta ja tietoinen kokemus korreloivat, muttei sitä, miksi näin on – ja millainen suhde aivojen ja tietoisuuden välillä tarkkaan ottaen lopulta vallitsee.

Jotkut ajattelevat, ettemme pysty ratkaisemaan tietoisuuden ongelmaa, koska meillä ei ole siihen tarvittavia käsitteitä tai emme ole ratkaisijoiksi riittävän älykkäitä. Samaan tapaan kuin apinat eivät opi kvanttimekaniikkaa, ihmiset eivät siis kykene ratkaisemaan oman tietoisuutensa arvoitusta.

Syynä ongelmiimme voi myös olla se, että olemme tehneet väärän (lähtö)oletuksen.

Täsmälleen saman kuin esi-isämme jo vuosisatojen ajan ennen meitä. Kyse on ikivanhasta ilmiöstä, joka on toistunut kautta ihmiskunnan historian. Aikoinaan luulimme maapalloa litteäksi, koska se näytti siltä.

Pythagoraan sanotaan olleen ensimmäinen, joka huomasi, että maapallo onkin pyöreä.

Samoin ihmiset luulivat pitkään, että maapallo on maailmankaikkeuden liikkumaton keskipiste, koska siltä vaikutti havaintojemme pohjalta.

Tämän väärän olettamuksen puolestaan kumosivat Kopernikus, Galilei ja Kepler.

”TOTTAKAI NÄEN TODELLISUUDEN”

Jos satunnaiselta vastaantulijalta kysyy, onko todellisuus sama asia kuin havaintomme siitä, hän todennäköisesti nyökkää pitäen kysyjää vähän kummallisena.

Totta kai punainen tomaatti ja havaintomme siitä ovat sama asia.

Miellämme yleensä näkökokemuksen kameran tapaisena toimintona. Silmässä onkin linssi, joka kameran tapaan kohdistaa kuvan silmän takaosaan, jossa on 130 miljoonaa fotoreseptoria. Tässä suhteessa silmä on verrattavissa 130-megapikselin kameraan.

Neurotieteilijöiden mukaan näkökokemusten käsittelyyn osallistuu kuitenkin myös kolmannes aivoista. Miljardit neuronit ja synapsit prosessoivat näköaistimuksiamme. Mutta mitä neuronit oikein tekevät, ja mikä niiden rooli näköaistimuksessamme on?

Neurotieteilijöiden mukaan ne luovat (lähes) reaaliaikaisesti näkemämme muodot, kohteet, liikkeen ja värit.

Luomme siis itse aivoissamme kaiken sen, minkä näemme, sen sijaan, että ottaisimme näkemästämme valokuvan.

Aivomme eivät myöskään luo koko maailmaa kerrallaan, vaan ainoastaan sen, mitä kulloinkin tarvitsemme.

Ja mikä on tärkeintä: emme vain luo näkemäämme, vaan uudelleenluomme sen.

Toisin sanoen, kun koemme asian, jota kuvailisimme vaikka punaiseksi tomaatiksi, tuo aistimus on tarkka uudelleenluomus eli simulaatio oikean punaisen tomaatin ominaisuuksista. Sen, joka on olemassa, vaikkemme katsoisi siihen.

VALITSEEKO EVOLUUTIO TARKIMMIN NÄKEVÄT?

Evoluutioteorian tulkinnan mukaan ihmisistä säilyivät sukua jatkamaan ne, jotka näkivät tarkimmin. Evoluution kannalta täsmällinen näkökyky oli siis suotuisa ominaisuus, joka tuki eloonjääntiä. Kyky tehdä tarkkoja havaintoja ympäristöstä oli yksilön kilpailuetu. Mutta suosiiko luonnonvalinta oikeasti todellisuuden näkemistä sellaisena kuin se on?

Tätä asiaa on tutkittu elinkelpoisuuden käsitteen avulla. Se, onko jokin elinkelpoisuutta lisäävää vaiko ei, vaihtelee paitsi eri eliöiden myös eri tilanteiden välillä. Mikä on yhdelle eliölle yhdessä tilanteessa elinkelpoisuutta lisäävää, ei välttämättä ole sitä toiselle. Tästä huolimatta juuri elinkelpoisuuden käsite on pääroolissa evoluution yhtälöissä.

Hoffman kertoo tutkineensa laboratoriossa elinkelpoisuuden ja todellisuuden näkemisen suhdetta ja havainneensa yllätyksekseen, että evoluution kannalta todellisuuden näkeminen ei ole lainkaan tärkeä piirre.

Evoluutio ei siis suosi totuudenmukaisten havaintojen tekokykyä, kuten on tähän asti oletettu. Itse asiassa epätarkat havainnot voivat jopa antaa eliölle kilpailuedun suhteessa muihin.

MONIMUTKAINEN MUUTTUU YKSINKERTAISEKSI

Hoffmanin mielestä evoluution antaman käyttöliittymän avulla voidaan piilottaa monimutkainen todellisuus ja ohjata eliön adaptiivista käyttäytymistä.

Todellisuuden näkemisen kyvyn sijaan evoluutio on varustanut meidät eräänlaisilla pelkistetyn todellisuuden näyttävillä havaintosymboleilla, joiden tehtävä on pitää meidät elossa ja taata lajimme jatkuvuus.

Jos esimerkiksi näemme käärmeen, emme nosta sitä ylös. Tai jos näemme jyrkänteen, emme hyppää siltä alas. Näkemämme havainnot tulee ottaa vakavasti, mutta ei kuitenkaan kirjaimellisesti. Se olisi päättelyvirhe.

Havaintomme eivät siis ole ikkuna todellisuuteen, vaan itse asiassa havaintojemme taakse piiloutuu todellisen maailman monimutkaisuus.

On siis virhe uskoa aika-avaruuden ja erilaisten kohteiden, esineiden ja olioiden, olevan todellisuus sellaisena kuin sen havaitsemme. Fyysikot ovat jo kauan tienneet, että vaikka jokin näyttää kiinteältä, tosiasiassa se on vain tyhjää tilaa, jossa pienhiukkaset sinkoilevat ympäriinsä.

On kyllä olemassa jotakin, joka on olemassa silloinkin, kun emme itse katso siihen, mutta se ei ole sellainen aika-avaruus, eikä kokoelma sellaisia fyysisiä kohteita, kuin normaalisti uskomme sen olevan.

Aivot näyttävät Homo sapiensille vain kalpean siivun oikeasta todellisuudesta. Ihmisaivojen luoma simulaatio ei siis vastaa todellisuutta.

VUOROVAIKUTUS TODELLISUUDEN KANSSA

Hoffman kertoo esimerkin. Kun havaitsemme jotain, jota kuvailisimme punaiseksi tomaatiksi, olemme vuorovaikutuksessa todellisuuden kanssa.

Mutta todellisuus ei ole punainen tomaatti tai mitään sinne päinkään.

Elämme henkisesti takertuneina kolmiulotteiseen maailmaan, jossa näemme esimerkiksi vain osan maailman todellisista väreistä. Emme kuitenkaan tiedosta tätä rajoitettamme, vaan olemme sokeita omalle sokeudellemme.

Samoin kun havaitsemme jotain, jota kuvailisimme vaikkapa leijonaksi tai pihviksi, olemme jälleen vuorovaikutuksessa todellisuuden kanssa, mutta tuo todellisuus ei ole leijona eikä pihvi.

Ja tästä päästäänkin asian ytimeen: Kun ihminen havaitsee jotain, jota hän kuvailisi aivoiksi ja neuroneiksi, hän on jälleen vuorovaikutuksessa todellisuuden kanssa, mutta tuo todellisuus ei ole aivot eikä neuroneita, eikä mitään sinne päinkään.

Todellisuus – mitä ikinä se sitten onkaan – on se, mikä saa aikaan syyn ja seurauksen maailmassamme, eivätkä aivot tai neuronit.

Aivoilla ja neuroneilla ei ole kausaalista eli syy–seuraus-valtaa. Hoffmanin mukaan aivot eivät siis aiheuta havaintojamme, eivätkä mitään käyttäytymisestämme. Aivot ja neuronit ovat vain lajikohtainen symbolien sarja, joka luo todellisuudeksi kokemamme havainnon, jonka avulla suunnistamme maailmassa.

Tuo todellisuutena pitämämme havainto ei kuitenkaan ole itse todellisuus, vaan siitä luotu lajikohtainen simulaatio. Esimerkiksi hyönteisen kokemus todellisuudesta on varsin erilainen kuin ihmisen.

AIVOT OVAT VISUALISAATIOTYÖKALU

Hoffmanin mielestä ihmisaivojen ja tietoisuuden suhde on siis tyystin toisenlainen kuin yleensä oletamme.

Jos katsoisimme ihmiskallon sisään, näkisimme siellä aivot ja niissä neuroneja. Emme kuitenkaan voisi nähdä tunteita ja mielentiloja, sillä aivot eivät ole tietoinen elin.

Aivot ovat tietoisuuden tuottajan sijaan pikemminkin eräänlainen virtuaalitodellisuusjärjestelmä, joka kuvantaa näkyviin erilaiset objektit silloin kun niitä tarvitsemme.

Aivomme ovat siis eräänlainen visualisaatiotyökalu, jolla luomme laji- ja yksilökohtaisen simulaation maailmasta.

Mitä tällainen päättely sitten merkitsee tietoisuuden tutkimukselle? Hoffmanin mukaan voi esimerkiksi olla mahdollista, että todellisuus on jokin valtava laite, joka synnyttää tietoiset kokemuksemme aivan kuin elokuvassa Matrix.

Tai ehkäpä todellisuus onkin valtava, tietoisten toimijoiden vuorovaikutuksellinen verkosto, jossa toimijat luovat toistensa kokemukset. Tai ehkä todellisuus onkin jotakin aivan muuta, josta emme vielä ole selvillä.

Kun päästämme irti todelliselta tuntuvista, mutta vääristä käsityksistämme siitä, millainen todellisuus oikeasti on, syntyy uusia tapoja lähestyä ihmiselämän suurinta arvoitusta.

”Lyön vetoa, että todellisuus paljastuu lopulta kiehtovammaksi ja yllättävämmäksi kuin olemme ikinä kuvitelleet. Evoluutioteoria tarjoilee meille haasteen sen oivaltamiseen, että (ihmisen kokemassa) havaitsemisessa ei ole kyse todellisuuden näkemisestä”, Hoffman sanoo.

Kuva: Shutterstock