SOPEUTUMATTOMAT NÄYTTÄÄ, MITEN MAAILMAA MUUTETAAN

Sopeutumattomat  on upea elokuva, joka osoittaa, miten voit muuttaa maailmaa parhaiten juuri omalla olemuksellasi.

Nainen ehostaa pelin edessä kasvojaan ja tankkaa vuorosanoja paperilta. Edessä on avioero-oikeudenkäynti, jossa pitää osata esittää asiat ”oikealla” tavalla eron saadakseen. Miksei se riitä, että kertoo asiat niin kuin ne ovat, eroa hakeva Roslyn Taber (Marilyn Monroe) kysyy vuokraemännältään Isabelle ”Iz” Steerilta (Thelma Ritter). Miksei totuus riitä? Miksi yhteiskunta on rakennettu mekanismeille, jotka perustuvat valheeseen?

Hyviä ja oleellisia kysymyksiä.

Arthur Millerin mittatilaustyönä vaimolleen Marilyn Monroelle käsikirjoittama ja John Hustonin ohjaama elokuva Sopeutumattomat (The Misfits, 1961) sisältää sellaista elämänviisautta, joka sopii niin yrityselämän johtajille, parisuhteeseen kuin yhteiskunnan kehittämistyöhön.

Pelkkä elokuvan tapahtumapaikka – Nevadan Reno – on kuin symbolinen vertauskuva monille nykyajan yhteiskunnille. Paikkakunnan motto kun on: ”Kaikki käy, mutta älä valita jos kaikki menee.” Kaupunkiin virtaavat paitsi avioeroa hakevat, myös huvittelua, keveyttä ja nautintoja etsivät ihmiset.

MARILYNIN OLEMUS

Pian elokuvan alussa Marilyn Monroen esittämä, juuri eronnut entinen strippari Roslyn Taber kohtaa kaksi eri tavoin traumatisoitunutta miestä. Ikääntyvä ja juureton karjapaimen Gaylord ”Gay” Langland (Clark Gable) pelkää vanhenemista. Mekaanikko ja entinen sotapilotti Guido Racanelli (Eli Wallach) puolestaan suree synnytykseen kuollutta vaimoaan.

Miehet saavat houkuteltua Roslynin ja Izin mukaansa maaseudulle leskeksi jääneen lentäjä Guidon talolle. Rodeoreissulta heidän mukaansa liittyy vielä Perce Howland (Montgomery Clift). Sitten elokuvan ydinjoukko on kasassa. Kaikkia yhdistää jonkinlainen pelko elää.

Sopeutumattomia pidetään yleensä nimensä mukaisesti kuvauksena ihmisistä, jotka eivät löydä paikkaansa muuttuneessa maailmassa. Aika on ajanut ohitse, ja moderniin maailmaan sopeutuminen on vaikeaa. Tilanteessa on samaa kuin tässä hetkessä: kipuilemme volatiiliksi muuttuneen maailman ja sodan uhkien alla.

Elokuvaan liittyvät myös kolmen avainnäyttelijän traagiset kuolemat. Gable sai sydänkohtauksen 59-vuotiaana, vain pari päivää sen jälkeen, kun kuvaukset oli saatu loppuun. Monroe kuoli 36-vuotiaana, vuosi ensi-illan jälkeen. Clift muutamaa vuotta myöhemmin 45-vuotiaana kärsittyään liikenneonnettomuuden seurauksina aiheutuneista kivuista ja sitä seuranneesta päihderiippuvuudesta. Kaikilla oli unettomuus- ja päihdeongelmia jo kuvauksissa.

Ehkä juuri näiden traagisten tapahtumien takia yksi tärkeä tekijä jää usein huomiotta. Nimittäin se, että elokuva kuvaa nerokkaasti paitsi tavallisuudesta poikkeavaa ihmistä myös ihmisen kasvun mahdollisuuksia. Kolmen miehen karskien ja tavanomaisten suhtautumistapojen keskellä Roslynin epätavalliset havainnot todellisuudesta loistavat kuin valo pimeässä.

Millerin vaimolleen käsikirjoittama rooli on myös elävä todiste siitä, että Miller on oivaltanut jotain Marilynin arvoituksellisen olemuksen ytimestä. Roslyn on omalla tavallaan yhtä vallankumouksellinen hahmo kuin Jean D’Arc. Hän muuttaa maailmaa vain olemalla sitä, mitä on.

Juuri hänen kaltaisiaan olentoja maailma tarvitsee lisää. Mutta miksi? Mikä Roslynissa on sellaista, jolla on arvoa ja josta me kaikki voisimme ottaa oppia?

(Huom. Tästä eteenpäin teksti sisältää juonipaljastuksia)

ELÄMÄ ITSE ON HÄNESSÄ

Roslyn herättää aistikkaalla olemuksellaan miesten kiinnostuksen, mutta yllättää heidät sillä, ettei olekaan mikään kaunis ja helppo seksuaalinen objekti. Tai koriste, joka kuuluu jollekin miehelle. Hän on jotain ulkoista olemustaan suurempaa. Tuo voima hämmentää. Vähitellen miehet alkavat katsoa naista uusin silmin. Jopa kunnioittaa.

Roslyn on samaan aikaan sekä kaikista herkin että kaikista vahvin. Hän kokee ehkä itse olevansa eksyksissä, mutta samaan aikaan elämä hänessä on vahvaa. Ja se voima tarttuu myös muihin, sisäisesti jo kalpeiksi käyneisiin ihmisiin.

Mutta kaikki muut yrittävät silti käännyttää Roslynin: On normaalia ampua kaniineja. On normaalia, ettei välittänyt vaimostaan niin paljon, että olisi hankkinut autoon vararenkaan ennen tämän synnytystä. On normaalia, että haluaa osallistua rodeoon oman henkensä kaupalla. On normaalia, ettei piittaa. On normaalia ajatella niin, että mikään ei kuitenkaan muutu paremmaksi, joten on vain paras hyväksyä asiat niin kuin ne ovat yrittämättä muuttaa niitä.

Roslyn ei kuitenkaan osta näitä käsityksiä ja selityksiä, vaan uskaltaa katsoa totuutta silmiin ja myös sanoa ääneen sen, mikä on vialla: Ihmiset eivät oikeasti kohtaa toisiaan. Jos ihmiset todella välittäisivät toisistaan, he eivät ohittaisi toisiaan henkisesti. Ihmiset kuolevat joka hetki, koska ”Emme opeta toisillemme sitä mitä me todella osaamme.” Näin ei kuitenkaan tarvitsisi olla. Ihmissuhteet voisivat olla syvällisiä ja aitoja.

Mutta miten vaikeaa tätä onkaan oivaltaa. Sen tajutakseen elokuvan miehet tarvitsevat avukseen ulkoisesti hauraalta vaikuttavan naisen, jonka sisäinen viisaus ja lujuus loistavat kuin valo pimeässä johdattaen myös muita oikeaan suuntaan. Guido ilmaisee asian hienosti sanomalla Roslynille: ”Sinulla on kyky elää. Me muut vain lymyämme johonkin katsomaan, miten kaikki lipuu ohi.”

HERKKYYDEN VOIMA

Roslynilla on jotain sellaista, mikä muilta puuttuu: ”Tieto ei paljon auta. Sinulla on jotain arvokkaampaa. Sinä välität. Se mitä muille tapahtuu, tapahtuu sinulle. Olet yhteydessä kaikkeuteen. Se on siunaus”, Guido kiteyttää.

”Muut sanovat vain, että olen hermostunut”, Roslyn vastaa. Mutta vaikkei hän itse ole tietoinen omasta vaikutuksestaan, se aito ja poikkeuksellinen rehellisyys, välittäminen ja empatia, jota Roslyn osoittaa kaikille ja kaikkia olentoja kohtaan, alkaa vähitellen murtaa miesten kovaa kuorta. Se johtaa muutokseen kaikkien elämässä.

Roslynin tapa katsoa eläviä olentoja on toinen kuin muiden ihmisten. Hän jaksaa ihmetellä, miten salaatti osaa kasvaa juuri salaatiksi. Tai miksei pikkulintuja pelota, vaikka ne ovat niin pieniä.

Kun Perce putoaa rodeossa hevosen ja härän selästä ja päätyy makaamaan ambulanssiin side päässään, Roslyn on hänestä aidosti huolissaan. Tämä tekee petetyksi ja hylätyksi tulleeseen mieheen vaikutuksen. Maailmassa on vielä ihmisiä, jotka todella välittävät, eivätkä ole tunnottomia toisten kärsimyksille. Vaikuttunut Perce lupaa, ettei petä Roslynia.

Gay taas pysäyttää auton ja katsoo Roslynia pitkään: ”Miksi olet niin surullinen? Olet surullisin tyttö minkä olen tavannut.” Roslyn hämmästyy, sillä yleensä häntä pidetään iloisena. Mutta Gay on nähnyt pintaa syvemmälle viipyessään toisen ihmisen äärellä ilman kiirettä. Gay on ensimmäinen mies, joka on nähnyt jotain muutakin naisesta kuin tämän ulkoisen olemuksen. Gay välittää.

Mutta yhtä paljon kuin Roslyn tulee nähdyksi, niin käy myös Gaylle. Hän saa naiselta kaipaamaansa kunnioitusta, jota karjapaimenia kohtaan ei yleensä osoiteta. Juurettomia tyhjätaskumiehiä kun pikemminkin pidetään tyhminä. Heitä halveksutaan heidän vapauden kaipuunsa vuoksi.

TOTUUS, JOKA EI OLE KAUPAN

Roslyn herättää eksyneissä miehissä uinuvan hyvyyden ja totuuden sanomalla ääneen pelottomasti sen, mitä ei saisi sanoa. Väsytyskamppailussa oikeuden ja totuuden puolesta Roslyniä ei ole pystytty lannistamaan ja nitistämään lopullisesti, vaikka kolmen miehen mielenliikkeitä seuratessa jalat eivät aina tunnukaan jaksavan kantaa ja huulilta purkautuu yksin ollessa heikko kuiskaus: ”Apua”.

Elämään välinpitämättömästi suhtautunut Gay herää naisen seurassa uudelleen eloon. Machomies valmistaa Roslynille aamiaista ja kunnostaa koko Guidon mökin sinä aikana, kun hän ja Roslyn asuvat siellä kahdestaan. Toivo ja ilo heräävät pölyttyneessä mielessä.

Myös Roslyn alkaa tapailla ensiaskelia kohti uskoa siihen, että joku voisi välittää hänestä – ei vain ulkonäön, vaan hänen sisimmän olemuksensa takia. Voisiko kahden ihmisen kohtaaminen sittenkin olla mahdollista? Se edellyttää, että kumpikin uskaltaa purkaa itse rakentamansa vastustelun muurit. Ne, jotka ihminen on alun perin itse tehnyt itsesuojeluvaiston ajamana oman minuutensa varjelemiseksi.

Paratiisin luikertelee kuitenkin käärme. Välttääkseen tavanomaiset päivätyöt ja tienatakseen hieman rahaa, miehet aikovat pyydystää mustangeja, viimeisiä vapaana eläviä villihevosia. Asiassa on vain synkkä kääntöpuoli: hevoset päätyvät koiranruuaksi pilkkahintaan.

Kun Gay puolustelee, että näin on pakko tehdä, Roslyn ei hyväksy selitystä. Ei julmuus muutu muuksi hyvillä selityksillä. Ja entä Gayn koira Tom Dooley? Matkalla mustangijahtiin se alkaa vapista ja muuttuu hermostuneeksi. Miksi?

Selitys saa ihokarvat nousemaan pystyyn: koira tietää, mitä seuraavaksi tulee tapahtumaan. Se on mustangien tapaan elävä olento, joka pelkää, että jonain päivänä sille käy samoin kuin villihevosille. Isäntä, jota se rakastaa ja johon sen on pakko luottaa, voi koska tahansa muuttua julmaksi.

Todellisuudella on kahdet kasvot. Ja juuri tämä koiran reaktio on se sama, jonka Roslyn tuntee suhteessa miehiin: ei voi olla samaan aikaan sekä luotettava, oikeudenmukainen ja rakastava – että julma ja itsekäs. Kiltti mies ei voi välillä tappaa. Koira ja Roslyn kärsivät, koska näkevät totuuden.

Ja totuus ei ole kaupan.

”OLETKO INHIMILLINEN VAIN PALKKIOSTA?”

Mustangeja on vain kuusi. Ori, neljä tammaa ja varsa. Guido ajaa pienkoneella lentäen ne tiellä odottavan seurueen luo. Sitten hevoset jahdataan kiinni jeepillä ajaen ja lassottamalla. Eläimet sidotaan jaloistaan odottamaan seuraavana päivänä saapuvaa teloittajaa. Kohtalonsa vaistotessaan maassa makaavat hevoset valittavat ja hirnuvat.

”Te iloitsette, kun näette jonkin kuolevan! Olette kaikki kolme kuolleita miehiä!” Roslyn huutaa itkien miehille, ja on oikeassa. Ihminen, joka ei halua kohdata itseään ja nurjaa puoltaan, on sisäisesti kuollut ja tuhoaa elämää. Elämän suojelun voima nousee tahdosta katsoa totuutta pelottomasti silmiin, vaikka kuvassa näkyisi jotain sellaista, mikä ei itseä miellytä – tai joka on omien etujen vastaista.

Hetken Gay empii: pitäisikö hevoset antaa sittenkin Roslynille? Mutta kun nainen ilmoittaa haluavansa ostaa ne, Gay raivostuu. Häntä ei määräillä. Itsemääräämisoikeuden hinta on kuitenkin kova: sitä itse tiedostamattaan Gay tuhoaa toiminnallaan elämää. Juuri siksi hän on vastakohta Roslynille, jonka voima on elämän puolustamisessa ja vaalimisessa.

Roslynin ja Gayn orastava yhteys katkeaa. Ilmapiiriin avautuu rotko. Guido vaistoaa tilaisuutensa tulleen. Hän anelee Roslynia kumppanikseen luvaten vapauttaa vangitut villihevoset, mikäli nainen jää hänen luokseen.

”Oletko inhimillinen vain palkkiosta?”, Roslyn kysyy ja osoittaa myös toisen aran paikan: Guido on asettunut asumaan itsesääliin. Sitä lentäjä ei kestä, vaan reagoi vetäytymällä vihan taakse. Vaikka Guido pitää muita luusereina, itse asiassa juuri hän itse jää elokuvassa säälittäväksi häviäjäksi, koska ei uskalla kohdata tosiasioita itsestään. Näin toimimalla hän tuhoaa oman kehityksensä mahdollisuuden.

MAAILMA TÄYNNÄ HYVIÄ SELITYKSIÄ

Illalla seurue yöpyy arolla nuotion ääressä ja Gay peittelee järkyttyneen Roslynin selittäen hänelle: Karjankasvattajat haluavat eroon mustangeista, koska ne syövät karjan laitumilta ruohon. Kun Gay aloitti työnsä, kiinni otetut mustangit vietiin lasten ratsuiksi. Niistä oli iloa. Nyt lapset ajavat skoottereilla, ja hevosille ei ole enää tarvetta. Siksi mustangit päätyvät koiranruuaksi. Ei se ole Gayn syy. Hän ei tapa hevosia, vaan välittäjä tekee sen.

Gay kokee tekevänsä vain työtään, mutta maailma on muuttunut. Ja jollei Gay pyydystäisi hevosia, joku muu tekisi sen.

Ja selitys jatkuu: Olihan Roslyn itsekin aloittanut kapakassa tanssimisen siksi koska halusi tanssia, mutta jotenkin asiat vain menivät rumaksi. Silti Gay kunnioittaa Roslyniä, eikä tuomitse häntä. Ihmisen virheellinen toiminta kehittyy vähitellen, epähuomiossa. Ei ihminen ole paha.

Hän ei vain huomaa, mitä tapahtui. Tiedostamaton toiminta muuttuu arjeksi, eikä loputa enää tajua, mikä vialla on. Näin vain käy meille kaikille.

Ja niinhän se on: Gayn selitys on yllättävän tuttu. Samaa toistelevat niin yritykset, johtajat, työntekijät, opiskelijat kuin poliitikotkin. Sanalla sanoen: me kaikki. Olipa sitten kysymys mistä tahansa omista valinnoistamme.

Koska emme halua olla herkkiä ja nähdä totuutta, kehitämme selitykset oikeutukseksi sille, ettemme halua. Kovuus on puolustus, johon turvaudumme, kun haluamme päästä näkemästä omaa valhettamme. Emme halua olla herkkiä, koska se merkitsisi totuuden katsomista suoraan silmiin – ja juuri siltä haluamme välttyä.

LOPULTA HÄN NOUSI SEISOMAAN

Entä joukon kolmas mies, rodeoratsastaja Perce Howland? Vanhempiensa farmilta lähtöpassit isänsä kuoleman jälkeen saanut, ja äitinsä hylkäämäksi jäänyt nuori mies on hänkin eksyksissä. Perce on järkyttynyt siitä, että äiti otti uuden miehen ja hylkäsi poikansa lahjoittaen perheen karjatilan uudelle miehelleen.

Yksinäisenä ja kotia vailla Perce on ajautunut itsetuhoiseen elämäntapaan, jossa jokainen rodeo tarkoittaa mahdollisuutta kuolla tai vammautua. Mutta sillä ei ole väliä, koska ei ole enää ketään, joka välittäisi. Perce ei myöskään välitä itse itsestään, muttei oivalla tätä tosiasiaa. Ei, ennen kuin joku, joka välittää, antaa hänelle uutta toivoa.

Aamulla Percekin tarjoutuu vapauttamaan hevoset, mutta Roslyn kieltää sen, koska pelkää sen johtavan miesten väliseen tappeluun. Mutta Perce lupasi Roslynille: Häneen voi luottaa. Sillä aikaa, Gay ja Guido tutkivat pienkonetta, nuori mies tekee päätöksensä: hän hyppää auton rattiin ja lähtee Gayn ja Guidon yllätykseksi Roslynin kanssa vapauttamaan sidottuja hevosia.

Toimimalla Perce alkaa myös kantaa vastuuta itsestään. Hän tekee sen suostumalla olemaan hereillä sen suhteen, mitä tapahtuu ja mikä on oikeudenmukaista. Voivottelun ja itsesäälin aika on ohi. Mahdollisuuden ovi avautuu.

Elokuva huipentuu kohtaukseen, jossa Gay ottaa kiinni Percen juuri vapauttaman villiorin ja mittelee voimiaan sen kanssa. Kovan taistelun jälkeen mies saa upean eläimen taipumaan. Kun ori on kyljellään ja puuskuttaa antautuneena, Gay leikkaakin yllättäen köyden irti ja vapauttaa hevosen.

Käy ilmi, että Gay on vain halunnut päättää itse. Hän on halunnut todistaa voimansa. Mutta nyt hän on vihdoin valmis katsomaan tosiasioita silmiin: Kun oma ammatti on tuhrittu vereen, ei sitä voi enää jatkaa.

Todellinen voima on kykyä katsoa totuutta silmiin, eikä alistaa muita tai ajaa omia etujaan. ”Pitää löytää toisenlainen tapa olla elossa”, Gay toteaa väsyneenä. Ja hän oikeassa: me todella tarvitsemme toisenlaisen tavan olla elossa. Voisiko se olla Roslynin tapa?

”OLETKO PAIKALLA VAI POISSA?”

Mitä Roslynin tapa olla sitten on? Onko se hermostuneisuutta tai ylireagointia?

Vuonna 1961, jolloin elokuva tehtiin, ei tunnettu termiä erityisherkkyys. Sillä viitataan poikkeukselliseen aistitiedon käsittelyn herkkyyteen, joka liittyy tavanomaista suurempaan tietoisuuden tilaan. Psykologian tohtori ja psykoterapeutti Elaine N. Aron alkoi 1990-luvun loppupuolella käyttää tällaisen piirteen omaavista termiä erityisherkkä ihminen (HSP, highly sensitive person).

Samannimisessä kirjassaan Aron kuvasi ihmisiä, joiden aistit reagoivat muita herkemmin ja jotka ovat tarkkanäköisiä, intuitiivisia ja älykkäitä. Aron täsmensi, että termi erityisherkkyys ei tarkoita samaa kuin sisäänpäin suuntautuneisuus tai neuroottisuus.

Roslyn nostaa monta kertaa elokuvassa esiin sen, että vaikka läheiset ovat fyysisesti paikalla, he ”eivät ole läsnä”. Hän perustelee, että jos kerran täytyy olla yksin, on parempi olla itsekseen yksin. Yhdessäkään Roslynin aiemmassa ihmissuhteessa yhteyttä ei ole syntynyt. Jokin hänen olemisen tavassaan poikkeaa radikaalisti muista. Mutta mikä?

Herkkyystutkija Aronin mukaan aivokuvista on voitu havaita, että erityisherkät käyttävät keskimääräistä enemmän tiedon syvällisempään käsittelyyn liittyviä aivojen osia eli aluetta, jota kutsutaan aivosaareksi. Se yhdistää ruumiin asentojen, sisäisten tilojen ja tunteiden sekä ulkoisten tapahtumien hetkelliset tiedot. Juuri kuvatunlaista aktivoitumista tapahtuu, jos ihminen tiedostaa tavallista tarkemmin, mitä hänen sisällään ja ulkopuolellaan tapahtuu. Jotkut tieteilijät ovatkin kutsuneet aivosaaren aluetta tietoisuuden tyyssijaksi.

KUN KADOTIMME HERKKYYDEN

Aronin tutkimuksessa peräti 42 prosenttia ihmisistä kielsi olevansa lainkaan herkkiä. Mutta kuinka paljon tutkimusvastauksissa näkyi se, että herkkyyttä ei tämänhetkisessä maailmankuvassamme mielletä menestystä lisääväksi tekijäksi? Herkkyys leimataan helposti heikkoudeksi ja moraalin taju hysteriaksi. Juuri näin Roslynille onkin tehty kerta toisensa jälkeen, ja juuri se on vähällä murtaa hänet.

Mielenkiintoista kyllä, tutkimuksissaan Aron havaitsi, että muut ihmiset pitivät usein erityisherkän reaktioita ylireagointina. Aivan, kuten Roslyn elokuvassa sanoo: muut ovat aina vain pitäneet häntä hermostuneena. Mutta se, että aistii paitsi kauneuden myös ilmapiirin tunnelman, tunnistaa muiden tunteita ja kasvonilmeitä sekä ihmisten ja eläinten kärsimystä muita herkemmin, ei ole heikkous.

Aronin tutkimuksissa päinvastoin osoittautui, että erityisherkät rekisteröivät ympäristön ärsykkeitä eri tavoin kuin muut. He paitsi havaitsivat enemmän yksityiskohtia, myös hyödynsivät tätä tietoa ennusteiden tekemiseen.

Herkkyys on siis selkeä vahvuus.

Aron arvioi, että ehkä noin 15–20 prosenttia ihmisistä on erityisherkkiä.

Mutta entä jos herkkyyttä onkin aivan kaikissa meissä? Aivan kuten Sopeutumattomat-elokuva näyttää: kun herkkyydelle annetaan mahdollisuus, se voi nousta esiin karskeimmankin machomiehen kuoren alta. Mutta annammeko sille mahdollisuuden? Vai pilkkaammeko yhteiskunnassa herkkyyttä ja ohitamme sen? Onko herkkyys leimautunut naiselliseksi ominaisuudeksi, jota ei kannata tavoitella?

NYT TARVITAAN JOKIN MUU TAPA ELÄÄ

Elokuvan loppukohtaus on kaunis ylistyslaulu herkkyyden, nöyryyden ja totuudellisuuden valtavalle muutosvoimalle.

Guido on pettynyt Gayn ratkaisuun vapauttaa hevoset. Hän uhoaa, että Gayn tulisi lähteä hänen kanssaan mustangeja pyydystämään ja unohtaa kaikki naiset. Perce taas hyvästelee Roslynin ja sanoo, että on ollut kunnia tutustua häneen. Sitten Roslyn ja Gay lähtevät kaksin hakemaan Tom Dooley -koiraa. Tunnelma autossa on vaisu ja pariskunnan välit etäiset. Roslyn sanoo lähtevänsä seuraavana päivänä pois.

Auto kaartaa pienkoneen luo. Dooley on kytkettynä sen vieressä. Tavassa, jolla Roslyn juoksee naruun sidotun koiran luo, vapauttaa sen ja hypähtelee sen kanssa keveän vapautuneesti autoon, on jotain ravistelevaa. Miksi?

Koska nainen ei aja omia etujaan, vaan on kaiken elävän ja elämän puolella. Siksi hänen askelensa ja olemuksensa on poikkeuksellisen kaunis. Hän on vastavoima ihmisten julmuudelle ja ajattelemattomuudelle. Hän on tiedostava ihminen, ja siksi jotain normaalista poikkeavaa ja kunnioitusta herättävää. Ele on kaunis ja elämän puolella.

Lopulta Gaykin on valmis näkemään tämän. Hän on yrittänyt käännyttää Roslynin, sopeuttaa tämän oman ajattelutapansa mukaiseen toimintaan, jota on pitänyt normaalina. Hän on yrittänyt todistaa, ettei ole muuta tapaa elää.

Mutta nyt Gayn käsitys siitä, mikä on oikeaa ja normaalia, on muuttunut. On aika myöntää tosiasia: juuri se, että vangitsee mustangien kaltaisia villejä olentoja tapettavaksi, on vankeutta. Se on henkistä vankeutta, sillä se ei anna mahdollisuutta olla totuudellinen. Vale pakottaa pelkurimaisesti kääntämään katseen pois vääryydestä ja julmuudesta. Rohkeus taas on kykyä katsoa totuutta silmiin ja löytää siten todellinen vapaus ja vahvuus niistä luomiensa mielikuvien sijaan.

”Siunaan sinua, tyttö”, Gay sanoo ja katsoo Roslynia syvälle silmiin. Muurien taakse suojautuneiden ihmisten kohtalot voivat muuttua. Auton edestä pyyhältää kaksi kaunista ja villinä juoksevaa, juuri vapautettua mustangia. Ne laukkaavat arolla kuin symbolina henkisistä vankiloistaan juuri vapautetuille ihmissieluille.

Roslyn on löytänyt vihdoinkin ihmissuhteen, jossa ollaan läsnä. Gay on nähnyt hänen herkkyytensä ja rohkeutensa, ja tunnistanut ja tunnustanut sen. Näin tekemällä Gay palauttaa Roslynin uskon siihen, että kaksi ihmistä voisi olla läsnä toisilleen.

Gay puolestaan on löytänyt rohkeutta olla itselleen rehellinen, ja siten tavoittaa todellinen vapaus ja voima. Ne, jotka meissä jokaisessa ovat arvokkainta ja kauneinta. Ne, jotka ovat kuin Betlehemin tähti, jota seuraamalla eksyneet sielut voivat viimeinkin löytää tien kotiin.

Enää heitä ei pelota niin paljon.

Lähteitä:

Vesa Nykänen, Marilynin viimeinen elokuva oli kolmen filmitähden joutsenlaulu – Kino Klassikossa Sopeutumattomat,Yle 8.10.2022, https://yle.fi/aihe/a/20-10003484

Valokuva: Alamy